Toimittajalta: Valko-Venäjällä matka demokratiaan taittuu piinallisen hitaasti

MINSK Valko-Venäjällä ihmisten rauhallinen ystävällisyys iskee sydänjuureen yhtä vahvasti joka kerta. Euroopan viimeiseksi diktatuuriksikin kutsutun maan kansalaiset tuntuvat pehmeältä vastakohdalta virallisen vallan kovakouraisuudelle.

En koskaan unohda ensikosketustani tähän maahan parikymmentä vuotta sitten.

Olin tullut rajan yli Latvian puolelta, Suomesta lähteneen avustusrekan kyydissä. Seisoimme tuntikausia Valko-Venäjän tullialueella, kun rekan lastia tutkittiin. Oli syksy ja melko kylmää. Olimme olleet matkalla jo toista vuorokautta. Väsytti ja harmitti.

En muista, että kukaan tuntematon olisi koskaan pitänyt minusta huolta sillä tavalla.

Yhtäkkiä luokseni tuli nainen sinisessä univormussa.

Hän pyysi minut mukaansa. En silloin osannut venäjää kovin hyvin, joten keskustelumme oli pinnallista. Hän vei minut omaan työhuoneeseensa tullin sivurakennukseen. Siellä hän lämmitti minulle ruokaa, paistinpannussa sähkölevyllä. Luultavasti sain syödäkseni hänen eväänsä.

Sillä aikaa kun minä söin, hän siirsi mappeja ja pussukoita pieneltä sohvalta lattialle ja avasi television.

– Nyt makaatte tässä ja lepäätte, hän sanoi lempeän määräilevään sävyyn.

En muista, että kukaan tuntematon olisi koskaan pitänyt minusta huolta sillä tavalla. Olin kiitollinen ja liikuttunut.

Rekka pääsi jatkamaan matkaa monen tunnin tutkinnan jälkeen ja minä kiitin ystävällistä Jelenaa. Onneksi olin ottanut mukaan suomalaista suklaata ja saatoin ilahduttaa häntä sillä.

Kun olin jo noussut autoon, hän kiiruhti paikalle ja antoi minulle vaaleanpunaisen kuulakärkikynän muistoksi. Se kulki onnenkynänäni käsilaukussa pitkään, kunnes jossakin vaiheessa hukkui.

Jelena on mahdollisesti osasyyllinen siihen, että Valko-Venäjällä on sydämessäni erityinen paikka. Toivon hartaasti, että valkovenäläiset joskus saavat elää hyvinvoivassa demokratiassa. Matka siihen vain taittuu piinallisen hitaasti.

Lokakuussa 2000 olin pienessä kylässä Valko-Venäjän kaakkoisosassa päivänä, jolloin maassa oli parlamenttivaalit. Jututin kahta vanhempaa naista bussipysäkillä kun paikalle saapui auto, josta nousi kolme miestä. Heillä oli tärkeää asiaa.

Miehet olivat vaalitoimitsijoita – syrjäkylän naiset saivat mahdollisuuden äänestää. Nahkatakkiin ja nahkalippalakkiin pukeutunut mies kantoi vaaliuurnaa kainalossaan. Yksi miehistä näytti naisille ehdokaslistaa ja osoitti nimeä:

– Neuvon teitä äänestämään häntä, hän on hyvä mies!

Häntä ulkomaalaisen toimittajan läsnäolo ei häirinnyt yhtään. Tulkitsin, että hänestä oli täysin luonnollista avustaa epävarmoja äänestäjiä valinnassa.

Kuinka monta kertaa ihmiset nielevät oppositiomielialansa, ennen kuin he lopullisesti väsyvät tähän?

Elintaso on noussut silmiinpistävästi verrattuna ensimmäisiin käynteihini täällä. On nykyaikaisia länsiautoja, hienoja kännyköitä ja muotivaatteita. Köyhyyttä on silti edelleen paljon.

Eräs asia on kuitenkin ihan samalla tolalla. Valtion johtoa ei sovi vastustaa. Jos siihen ryhtyy, joutuu helposti kiusatuksi tai vangituksi.

Valko-Venäjän oppositio ei ole pystynyt useammankaan yrityksen jälkeen saamaan poliittista pitoa eikä yhdistämään voimansa.

Muistan hyvin ensimmäiset täällä näkemäni pienet mielenosoitukset.

Syksyllä 2004 pieni joukko nuoria ihmisiä seisoi rivissä keskustan aukiolla kantaen käsin kirjoitettuja kylttejä, joissa he vaativat demokratiaa. Keväällä 2006 oli jo suuria mielenosoituksia, jotka miliisi päättäväisesti hääti. Joulukuussa 2010 ihmiset vaativat taas muutoksia ja mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin. Silloinkin mellakkapoliisi iski kovalla voimalla keskellä yötä.

Joka kerta ihmisiä on vangittu ja esimerkiksi lehdistön työtä on häiritty.

Tänä talvena Valko-Venäjällä on ollut vahvaa oppositiomieltä.

Nyt ihmisiä kismittää erityisesti uusi laki, joka määrää maksamaan sakkoa, ellei ole töissä. Tilanne kiristyi maaliskuussa, useiden pienten mielenosoitusten jälkeen ja kansalaiset osoittivat mieltään joukoittain. Poliisit iskivät taas aivan samalla tavalla kuin aikaisempina vuosina.

Miten monta kertaa tämä voi toistua? Kuinka monta kertaa ihmiset nielevät oppositiomielialansa ja vetäytyvät haukkumaan valtionjohtoa ja presidentti Lukašenkaa takapihoille ja keittiöihin, ennen kuin he lopullisesti väsyvät tähän ja eivät enää peräänny?

Ja mihin se mahdollisesti johtaa? Pelkäänpä, että jälki voi olla kauheaa.

You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.

Leave a Reply

Powered by WordPress | Designed by: Premium Themes | Thanks to Free WordPress 4 Themes, Download Premium WordPress Themes and